Oli aika jättää New York taakse. Edessä oli lento Dallasiin ja sen myötä varsinaisen ajomatkan, roadtripin alku.
Tähän väliin täytyy muistaa mainita metroaseman eläinmaailmasta, joka aiemmin unohtui. Tuli nähtyä nimittäin noin peukalonmittainen torakka juoksemassa rappusilla edellisenä päivänä ja aamusella rotta metrokiskojen välissä lipittämässä saastaista vettä. Nam.
Mutta niin, herätys oli kello kahdeksan ja puoliavonaisilla silmillä suuntasimme kohti Jackson Heightsin asemaa Queensissa. Kolme varttia metroilua ja perillä. Queens näytti täysin erilaiselta alueelta kuin muut osat näkemästäni kaupungista.
Suuntasimme aamupalalle ensimmäisenä näkemäämme ruokapaikkaan, joka oli jonkinlainen meksikolaismesta. Emme tajunneet menusta juuri mitään, mutta ei se mitään; ystävällinen hispaanoleidi auttoi meitä valitsemaan pöperömme.
Aamiaisannokseni oli jonkinlainen sekoitus munakasta ja pitaleipätyyylistä käärylettä. Lisäksi tilasin oheen jonkinlaisen täytetyn pasteijan, joka myös maistui hieman jauhelihapasteijalta. Ei hassumpaa.
Juomaksi pieni kuppi kahvia ja Tropicana-mehu. Koko höskälle hintaa alle yhdeksän taalaa, siis noin seitsemän euroa. Ei näitä ole huonolla hinnalla pilattu.
La Guardia
Masut täynnä loikkasimme paikalliseen bussiin, joka vei meidät suoraan La Guardian lentokentälle. Maksu onnistui Metro cardeilla, joka oli positiivinen yllätys. Perusmatkahan maksaa sen 2,25 dollaria.
Yhdentoista tietämillä saavuimme Spirit Airlinesin porteille. Check-in sujui moitteetta automaateilla, emmekä edes joutuneet maksamaan mitään lisämaksuja, joihin olin hieman pessimistisesti varautunut.
Kenttä oli huomattavasti kansainvälisiä, isoja kenttiä käppäisempi ja vaatimattomampi, jonka tietysti ymmärai täysin. Väkeä silti riitti enemmän kuin tarpeeksi. Ja sitten taas odotimme. Lentokin oli sopivasti myöhässä.
Mutta moiset asiat eivät lomalla lannista. Mielikuvissa kiilui Southfork Ranch ja parin kilon pihvit. Homer Simpsonin sanoin:”Mmmm….”
Dallas, TX
Spirit Airlines ei paikallisena halpalentoyhtiönä tasollaan vakuuttanut. Asiansa ajoi ja siinä se. Hintaa lennolle tuli muistaakseni noin 140 euroa kärsää kohden, joka on sinänsä melko pieni hinta. Sillä rahalla vaan ei kannata odottaa edes ilmaista kahvikuppia.
Kolme tuntia myöhemmin saavuimme Dallas/Fort Worthin lentokentälle, joka olikin varsin siisti asema. Kimpsut kantoon ja bussikyydillä monen kilometrin päähän vuokra-autofirman tiloihin.
Olimme varanneet e-autovuokraamo-sivuston kautta auton ja vuokrafirmamme oli National. Passeja vilauteltiin, ajokortteja näytettiin ja otimme vielä muutaman euron päivän lisähinnalla (4,99 taalaa per päivä) ekstraturvan, joka kattaisi vaikka rikkoutuneen renkaan vaihtamisen keskellä tietä jos näin kävisi. Tuumimme, että pieni lisäturva noin euro per naama päivää kohden on ihan ookoo diili moisesta. Jos kuitekin jotain käy.
Sitten itse auton valintaan. Olimme varanneet full-size-kokoluokan auton eli ison perheauton, vai miksi tuota nyt pitäisi kutsua. Hintaa tuli sinänsä itse autonvuokrasta noin 100 euroa per naamari ja sitten nuo lisämaksut, yhteensä 315 euroa siitä, että auton sai palauttaa eri paikkaan kuin mistä se on vuokrattu ja sitten tuo yllä mainitsemani lisäturva.
Noin 700 euroa siis siitä ilosta, että auto käytössä parisen viikkoa ja palatus Dallasin sijasta San Franciscoon. Suomen hintatasoon nähden tämä oli halpa veto.
Ja ei kun autoa valitsemaan. Vaihtoehtoja riitti, mutta me halusimme jenkkiauton. En tiedä oliko ajatus hölmö vai ei, mutta me halusimme ajaa oikealla jenkkikaaralla kun kerran jenkeissä olimme. Siispä Nissanit, Kiat ja muut mokomat jäivät odottamaan ja otimme käyttöön vuoden 2013 Chevrolet Malibun. Komea perkalehan se.
Ja sitten baanalle.
Cruisin’
Kaveripariskunnalta lainattu navigaattori tällättiin ikkunaan kiinni ja osoite navin ruutuun. TomTom neuvoi meitä eteenpäin luotettavasti ja pääosin tarkasti, vaikka meillä luonnollinen turistijännitys päällä olikin. “Viekö tämä meidät oikeaan paikkaan?” ja muita vastaavia kysymyksiä.
Lopulta tuo noin puolen tunnin kruisailu noin nelikaistaisilla (siis yhteen suuntaan) valtateillä johdatti meidät perille, tuttavallisen näköiseen La Quinta -nimiseen hotelliin.
Aluksi vähän epäilin paikkaa: kaksikerroksinen, elokuvista ja leffoista tutun näköinen halpishotellivaikutelma jossain maantien varrella. Ei voi olla hyvä, vaikka mitä hotellisivun arviot sanoisivat.
Olin väärässä. La Quinta oli mitä sympaattisin pienhotelli, jonka huoneet olivat siistejä ja yleinen fiilis rauhallinen, seesteinen ja mukava. Hotwire-sivuston kautta varanneena neljältä ihmiseltä kaksi yötä maksoi yhteensä 227 euroa eli vaivaiset 28 euroa yöltä nuppia kohti.
Tuolla hinnalla sai paitsi kaksi isoa sänkyä tilavassa, ilmastoiduissa huoneessa jääkaapin ja muiden mukavuuksien kera (langaton netti, littutelkka, ilmainen parkkipaikka ja aamiainen), myös loikoilumahdollisuuden lämpimässä uima-altaassa. Luksusta, sanoisin.
Vierestä löytyi myös Denny’s-niminen ruokamesta, joka vaikutti dinerin ja pikaruokamestan sekoitukselta. Paitsi että menu oli täynnä herkullisia vaihtoehtoja pihveistä purilaisiin, täytetyistä leivistä salaatteihin, keittoihin ja muhennoksiin, myös palvelu oli pirun hyvää.
Saimme energisen ja hauskan, hyvin mukavalta vaikuttavan Jaide-nimisen tarjoiloijattaren pitämään meistä huolta ja pakko tunnustaa, että harvoin näkee noin hyvin työssään viihtyvää ihmistä duunissaan. Selitti meille ummet ja lammet ties mitä Dallasista ja huolehti juomalasiemme täyttämisestä sitä mukaa, kun ne tyhjenivät (rajaton uudelleentäyttö parin taalan juomissa) ja niin edelleen.
Ja se ruoka! BBQ pippuripihvi kahdella oheismuonalla, esimerkiksi minun tapauksessani makealla maissilla ja maalaisperunoilla, maksoi vain 9 taalaa ja oli annoksena iso ja pirullisen hyvä. Jälkiruoaksi mustikkajuustokakkupirtelö neljän taalan hintaan. Röyh!
Ja se Barq root beer oli juomana pirun hyvää. Hieman omituisen makuista, mutta muuten yksiselitteisen hyvää, vähän kuin jotenkin epätavallista limua. Ei ihme, jos väki on Dallasissa läskiä. Nämä ruoat ja nämä hinnat + hyvä palvelu = obeesius tulee tilaamattakin.
Vampyyrien allashetki
Kierien ja kiitollisina poistuimme paikalta, pötsit pöhöttyneinä ja hyvillä mielin. Oli aika siirtyä altaalle, mutta ensin tarvitsimme kaljaa.
Sitä myös löytyi hyvällä tuurilla heti parin korttelin päästä pienestä marketista. Olutvalikoima laajensi pupillini kuin pikkukakaralla karkkikaupassa. Tarjonta oli vaikuttava ja monipuolinen, mutta ennen kaikkea se tarjosi uusia olutvaihtoehtoja reilulla kädellä.
Toki hyllyissä oli tuttujakin jenkkioluita, joita olen niin Suomessa kuin reissuillanikin juonut, mutta ylipäätään jo uusien oluiden määrä oli ilahduttava.
Lone Star Bock oli maistuva ja hyvänmakuinen pukkiolut viiden voltin tietämillä. Ei ikimuistoinen, mutta tasaisen hyvä. Sixpack irtosi noin kympillä. Inversion IPA puolestaan oli pirullisen hyvä, suorastaan erinomainen IPA. Rakastuin välittömästi. Tätä joku minulle jo ennen reissua suosittelikin. Todella hyvä!
Viimeinen, muttei vähäisin oli – tätä kirjoittaessani nauttimani – Timber Beast ruis-IPA. Lazy Magnolia -panimon tekemä yhdeksänvolttinen imperial IPA ei ole maultaan älyttömän vahva tai vittumainen, mutta ennemminkin miellyttävän pehmeä ja maukas tapaus. Toimii oikein hyvin.
Näitä juomia nautimme, sekä Nysse tuomiamme Angry Orchard Hard Cidereitä, altaalla lilluessamme, jonka vesi oli suorastaan ihanteellisen lämmintä. Siinä Pink Floyd soi iPhonesta, Logitechin Boombox-matkakajarin kautta tuutaten ja elämä hymyili täysillä.
Hyvää seuraa, hyvää olutta, hyvää musaa ja täydellinen lämpötila. Life is fucking good. Hyvää yötä, Dallas.